Käsin vai tietokoneella?

Matematiikan ylioppilaskoe pitäisi kolmen vuoden kuluttua muuttua sähköiseksi. Mikähän lisäarvo sillä saadaan? Kun äidinkielessäkin on luovuttu esseiden puhtaaksi kirjoittamisesta kuivamustekynällä, joudutaan matematiikan kokeeseen ehkä lisäämään puhtaaksikirjoitusvaihe tietokoneella. Harvassa ovat ne opiskelijat, jotka pystyvät suoraan kirjoittamaan ratkaisun tekstinkäsittelyohjelmalla ilman käsin tehtyä luonnostelua.

Matematiikan ylioppilaskoe muuttuu tänä keväänä kaksiosaiseksi. Uusimuotoisen kokeen A-osiossa ei saa käyttää laskinta. Tämän takia ylioppilastutkintolautakunta on tässä kuussa päivittänyt matematiikan kokeen määräyksiä. Niiden mukaan opiskelija, joka on saanut luvan käyttää ylioppilaskokeessa tietokonetta, saa käyttää kokeen A-osassa Wordin kaavaeditoria. Tämä on nyt välivaiheen ratkaisu, mutta voiko se olla suunta, jota kohti sähköinen matematiikan ylioppilaskoe on menossa?

Tein kokeilun, jossa kirjoitin yhden matematiikan tehtävän ratkaisun käsin ja sen jälkeen kirjoitin sen puhtaaksi Wordin kaavaeditoria käyttäen. Tehtäväksi valitsin Ylioppilastutkintolautakunnan julkaiseman pitkän matematiikan mallikokeen A-osion tehtävä numero 4. Tämän tehtävän ratkaiseminen ei minulta matematiikan opettajana vaadi mietintäaikaa, vaan kirjoitin ratkaisun alle kuudessa minuutissa paperille käsin. Tämän jälkeen jo valmiin ratkaisun tuottaminen koneella vaati yli kaksinkertaisen ajan. Eli yhteensä tähän tehtävään meni aikaa noin 18 minuuttia, joista kaksi kolmasosaa oli pelkästään puhtaaksikirjoittamista. Abiturienteista ei kovin moni pysty kirjoittamaan ratkaisua suoraan paperille, vaan se vaatii miettimistä, tulee laskuvirheitä ja pitää aloittaa kokonaan uudelleen. Tämän tehtävän kirjoittaminen ei myöskään vaatinut muita matemaattisia merkintöjä kuin potenssiinkorotuksen eli se oli kohtuullisen yksinkertainen kirjoittaa koneella. Jos kaavarivejä olisi ollut enemmän, vaikkapa murtolausekkeiden integrointia, niin kirjoittaminen olisi ollut oleellisesti hitaampaa.

Pelkäänkin pahoin, että matematiikan ylioppilaskokeessa ei voi olla enää kymmentä tehtävää, jos ne pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmalla puhtaaksi. Tehtävien tekemiseen menee aivan liian paljon aikaa. Jokainen kaavaeditoria käyttänyt tietää, että joskus yksinkertaisenkin asian kanssa saa taistella todella pitkään. Minkä lisäarvon kaavaeditorin käyttötaito antaa matematiikan opetukselle? Minun mielestäni ei mitään. Vaikka kuinka ajateltaisiin, että nykyaikaisen koulun käyneen pitäisi osata kirjoittaa myös matemaattista tekstiä koneella, niin se on kuitenkin aika pienelle ryhmälle tarpeellinen erikoistaito. Erityisesti ajattelen tässä niitä lyhyen matematiikan opiskelijoita, joille matematiikka on vain välttämätön osa koulunkäyntiä. Vaikkei aikoisi ikinä kirjoittaa matematiikan ylioppilaskoetta, lukiossa pitäisi kuitenkin tehdä kaikki matemaattinenkin teksti tietokoneella.

Olen huolissani tästä digitaalisuuden ihannoinnista myös sen takia, että käden taidot jäävät liian vähälle harjoittelulle. Alakoululaiset eivät enää opettele kaunokirjoitusta. Entistä enemmän tehdään koulutöitä tietokoneella, mikä vaatii ihan erilaista motoriikkaa kuin käsin tekeminen. Mistä me jatkossa saamme käsistään taitavia tekijöitä vaikkapa kirurgin ammattiin?

Digiloikka

Viime vuoden uutuussanoja on digiloikka. Suomalaisen koulun pitäisi ottaa digiloikka, jotta emme jää kovasti jälkeen muusta maailmasta.

Suomen kielen perussanakirjan mukaan loikka on pitkä tai korkea hyppy, harppaus, loikkaus. Verbillä loikata on kaksi erillistä merkitystä. Ensinnäkin se tarkoittaa samaa kuin tehdä loikka, siis ponnahtaa jalkavoimin pitkälle tai korkealle, hypätä, harpata. Toinen merkitys on siirtyä laittomasti, luvattomasti valtiosta toiseen, vihollisen puolelle, paeta, vaihtaa puolta, puoluetta tai aatetta. Koska nyt loikkaa ei tehdä jalkavoimin, niin silloin kyseessä lienee pikemminkin puolen vaihtaminen. Samaisen sanakirjan mukaan digitaalinen tarkoittaa numeroin ilmaisevaa, numeroihin perustuvaa tai numeroita vastaavia signaaleita käyttävää. Digiloikassa siis vaihdamme puolta tai pakenemme numeroita vastaavia signaaleita käyttävään ympäristöön.

 

Meitä ympäröivä maailma on digitalisoitunut, mikä on monessa asiassa hyvä. Röntgen-kuvat ovat heti kuvauksen jälkeen nähtävissä lääkärin koneella ja niitä voi tarvittaessa katsella toinenkin lääkäri vaikka millaisen matkan päässä. Tämänkaltainen digitekniikan käyttö on totta kai edistystä. Lapsetkin käyttävät pienestä pitäen erilaisia elektronisia laitteita ja sovelluksia moneen tarkoitukseen. Useimmiten kuitenkin niiden tarkoituksena on viihdyttää. Katsotaan televisiota, videoita, Youtubea. Kuunnellaan musiikkia ja pelataan pelejä. Soitetaan puhelimella, viestitellään, otetaan kuvia ja videoita. Monia näistä asioista lapset tekevät vapaa-aikanaan jo ennen kouluikää. Tai ainakin osa lapsista tekee. Todennäköisesti tekniikan käytön taidot ovat yhtä paljon hajaantuneet lasten välillä kuin vaikkapa pallon heittämisen tai kuperkeikan tekemisen taidot. Taitoihin vaikuttavat perheen kiinnostuksen kohteet, taloudelliset resurssit ja uskonnolliset vakaumukset. Varhaiskasvatus ei pysty tasoittamaan lasten taitojen eroja. Eroilla on taipumus vain kasvaa koko perusopetuksen ajan.

Onko digiloikan pakonomaisessa tekemisessä kuitenkin pohjimmiltaan kyse alemmuuden tunteesta? Onko naapuri ostanut uuden, paremman auton ja meidänkin tarvitsee vaihtaa oma vanha menopelimme uuteen? Pidän digiloikkaa pakonomaisena, koska se lähtee koulun ulkopuolelta tulevasta tarpeesta. Loikka vaatii valtavasti taloudellisia ja henkisiä panostuksia nopealla aikataululla ilman, että hyödyistä on varmaa tietoa. Toki koulun pitää olla mukana kehityksessä, mutta digitalisointi ei saa olla itsetarkoitus. Oppiminen vaatii paljon työtä opetusmenetelmistä riippumatta.  

Kouluopetus ei koskaan voi olla täysin ”ajan tasalla” puhumattakaan siitä, että se olisi ”aikaansa edellä”. Suunnitelmat on aina laadittava etukäteen ja senhetkisen tiedon varassa. Universaalien taitojen, tietojen ja ennen kaikkea arvojen oppiminen on koulutuksessa keskeistä. Jos uhraamme kovin suuren osan kouluajasta digitaalisten laitteiden kanssa puuhasteluun, opetamme nimenomaan vanhentunutta asiaa. Tämän päivän digitekniikka on auttamattomasti vanhentunutta, kun nyt ensimmäisellä luokalla koulussa olevat lapset ovat työelämässä. Mitä jää nykytekniikan oppimiseen käytetystä ajasta oppilaan mieleen? Kynän ja paperin avulla opittavat hienomotoriset taidot säilyvät. Samoin säilyvät ajattelun taidot.

Vielä pari viikkoa jäljellä

Olen ollut elokuusta lähtien vuorotteluvapaalla. Yksi asioista, joita ajattelin tehdä vapaan aikana, oli kirjoittaa. En ollut tarkemmin ajatellut, että mitä kirjoittaisin, mutta silti halusin kirjoittaa. Tämä blogi on saanut kuitenkin olla aivan rauhassa. Yhtään juttua ei ole tullut kirjoitettua. Vapaata on nyt jäljellä reilut pari viikkoa, joten on korkea aika aloittaa!

 

Miksi en ole sitten koneen ääreen asettunut? Siihen ei ole mitään yhtä syytä. Yksi tärkeimmistä on se, että kaipaan toedellista rauhaa kirjoittamiselle. Jos kirjoitan kotona, niin minun pitää olla yksin siinä huoneessa, jossa kirjoitan. Voisin kuvitella kyllä kirjottavani vaikka kahvilassa tai junassa, siellä olisin yksin ihmisten ympäröimänä. Pöytäkoneemme sijaitsee keskellä olohuonetta ja mieheni istuu sen ääressä hyvin paljon. Hän kyllä sanoo, että jos tarvitsen konetta, voin toki käyttää sitä. Silti en halua kirjoittaa olohuoneessa. Siellä on liikaa häiriötekijöitä. Omassa käytössäni on tabletti, mutta sillä kirjoittaminen on suorastaan tuskallista, koska siinä ei ole näppäimistöä. Niinpä olen nyt valjastanut omaan käyttööni tämän 10-vuotispäivänsä jo viettäneen kannettavan. Koneen käynnistäminen vaatii kärsivällisyyttä, mutta kunhan sitä käyttää riittävän usein, niin käynnistysaika on ihan äärellinen. Lisäksi tarvitsen mieluusti pöydän, joten menen joko keittiöön, jossa ei myöskään ole rauhaa kirjoittamiselle tai tyttären entiseen huoneeseen. Tytär on meidän vapaamme aikana ollut niin paljon kotona, että hänen huoneensa on ollut vain harvoin käytettävissä. Nyt on sellainen hetki.

Olin suunnitellut hiihtäväni paljon tämän talven aikana. Siitäkään ei nyt taida tulla mitään, koska viime viikon torstaina kaaduin ja mursin ranteeni. Seuraavana päivänä oli ensimmäistä kertaa koko talvena meidän lähilatumme ajettu. Niin siinä sitten kävi, haaveeni hiihtelystä joka päivä jäi toteutumatta. Ainakin tämän talven osalta.

Tästä tekstistä ei pitänyt tulla pelkkä valitusvirsi. Vuorotteluvapaa on ollut todellinen irtautuminen työelämästä. Olen saanut nukkua niin pitkään kuin olen itse halunnut, ainoa tätä rajoittanut asia on ollut koiramme. Olen saanut tehdä niitä asioita, joita olen halunnut. Eli enimmäkseen olen neulonut ja virkannut. Käsityöblogini on ollut elossa ja olen tutustunut muutenkin paremmin blogiamaailmaan. Siksi aionkin hieman muuttaa tämän blogin suuntaa. En enää keskity pelkästään kirjoittamaan koulutuspolitiikasta ja matematiikan opetuksesta. Toki niistäkin varmaan tulevaisuudessa kirjoitan, mutta aion tehdä tästä blogista arkisemman. Olen ainakin tällä hetkellä vielä niin kaukana koulumaailmasta, etten jaksa siitä kirjoittaa. 

Parin viikon päästä pitäisi kuitenkin mennä takaisin töihin. Mikäli ranteeni antaa minun mennä eli kolmen viikon kipsausaika riittää. Sen saan selville ensi viikolla. Olen kyllä käynyt katsomassa lukujärjestykseni ja ryhmäkokoni (pari jättiläisryhmää tiedossa!), mutta opetuksen suunnittelu ei oikein tunnut nyt kiinnostavalta. Nuorten kanssa työskentely ja ihmisten tapaaminen on kyllä ihan mukavaa, mutta en kaipaa yhtään digiloikkimista. Vaikka olen aina ollut kiinnostunut teknologian hyödyntämisestä matematiikan opetuksessa, olen entistä enemmän sitä mieltä, että perustavoite kaikella koulutuksella on ajattelun oppiminen. Ja sitä ei vielä toistaiseksi pysty tekemään digitaalisesti.