perjantai 5. helmikuuta 2016

Digiloikka



Viime vuoden uutuussanoja on digiloikka. Suomalaisen koulun pitäisi ottaa digiloikka, jotta emme jää kovasti jälkeen muusta maailmasta.

Suomen kielen perussanakirjan mukaan loikka on pitkä tai korkea hyppy, harppaus, loikkaus. Verbillä loikata on kaksi erillistä merkitystä. Ensinnäkin se tarkoittaa samaa kuin tehdä loikka, siis ponnahtaa jalkavoimin pitkälle tai korkealle, hypätä, harpata. Toinen merkitys on siirtyä laittomasti, luvattomasti valtiosta toiseen, vihollisen puolelle, paeta, vaihtaa puolta, puoluetta tai aatetta. Koska nyt loikkaa ei tehdä jalkavoimin, niin silloin kyseessä lienee pikemminkin puolen vaihtaminen. Samaisen sanakirjan mukaan digitaalinen tarkoittaa numeroin ilmaisevaa, numeroihin perustuvaa tai numeroita vastaavia signaaleita käyttävää. Digiloikassa siis vaihdamme puolta tai pakenemme numeroita vastaavia signaaleita käyttävään ympäristöön.
 
Meitä ympäröivä maailma on digitalisoitunut, mikä on monessa asiassa hyvä. Röntgen-kuvat ovat heti kuvauksen jälkeen nähtävissä lääkärin koneella ja niitä voi tarvittaessa katsella toinenkin lääkäri vaikka millaisen matkan päässä. Tämänkaltainen digitekniikan käyttö on totta kai edistystä. Lapsetkin käyttävät pienestä pitäen erilaisia elektronisia laitteita ja sovelluksia moneen tarkoitukseen. Useimmiten kuitenkin niiden tarkoituksena on viihdyttää. Katsotaan televisiota, videoita, Youtubea. Kuunnellaan musiikkia ja pelataan pelejä. Soitetaan puhelimella, viestitellään, otetaan kuvia ja videoita. Monia näistä asioista lapset tekevät vapaa-aikanaan jo ennen kouluikää. Tai ainakin osa lapsista tekee. Todennäköisesti tekniikan käytön taidot ovat yhtä paljon hajaantuneet lasten välillä kuin vaikkapa pallon heittämisen tai kuperkeikan tekemisen taidot. Taitoihin vaikuttavat perheen kiinnostuksen kohteet, taloudelliset resurssit ja uskonnolliset vakaumukset. Varhaiskasvatus ei pysty tasoittamaan lasten taitojen eroja. Eroilla on taipumus vain kasvaa koko perusopetuksen ajan.

Onko digiloikan pakonomaisessa tekemisessä kuitenkin pohjimmiltaan kyse alemmuuden tunteesta? Onko naapuri ostanut uuden, paremman auton ja meidänkin tarvitsee vaihtaa oma vanha menopelimme uuteen? Pidän digiloikkaa pakonomaisena, koska se lähtee koulun ulkopuolelta tulevasta tarpeesta. Loikka vaatii valtavasti taloudellisia ja henkisiä panostuksia nopealla aikataululla ilman, että hyödyistä on varmaa tietoa. Toki koulun pitää olla mukana kehityksessä, mutta digitalisointi ei saa olla itsetarkoitus. Oppiminen vaatii paljon työtä opetusmenetelmistä riippumatta.  

Kouluopetus ei koskaan voi olla täysin ”ajan tasalla” puhumattakaan siitä, että se olisi ”aikaansa edellä”. Suunnitelmat on aina laadittava etukäteen ja senhetkisen tiedon varassa. Universaalien taitojen, tietojen ja ennen kaikkea arvojen oppiminen on koulutuksessa keskeistä. Jos uhraamme kovin suuren osan kouluajasta digitaalisten laitteiden kanssa puuhasteluun, opetamme nimenomaan vanhentunutta asiaa. Tämän päivän digitekniikka on auttamattomasti vanhentunutta, kun nyt ensimmäisellä luokalla koulussa olevat lapset ovat työelämässä. Mitä jää nykytekniikan oppimiseen käytetystä ajasta oppilaan mieleen? Kynän ja paperin avulla opittavat hienomotoriset taidot säilyvät. Samoin säilyvät ajattelun taidot.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti