Viime vuoden uutuussanoja on digiloikka. Suomalaisen
koulun pitäisi ottaa digiloikka, jotta emme jää kovasti jälkeen muusta
maailmasta.
Suomen kielen perussanakirjan mukaan loikka on pitkä
tai korkea hyppy, harppaus, loikkaus. Verbillä loikata on kaksi erillistä
merkitystä. Ensinnäkin se tarkoittaa samaa kuin tehdä loikka, siis ponnahtaa
jalkavoimin pitkälle tai korkealle, hypätä, harpata. Toinen merkitys on siirtyä
laittomasti, luvattomasti valtiosta toiseen, vihollisen puolelle, paeta,
vaihtaa puolta, puoluetta tai aatetta. Koska nyt loikkaa ei tehdä jalkavoimin,
niin silloin kyseessä lienee pikemminkin puolen vaihtaminen. Samaisen
sanakirjan mukaan digitaalinen tarkoittaa numeroin ilmaisevaa, numeroihin
perustuvaa tai numeroita vastaavia signaaleita käyttävää. Digiloikassa siis
vaihdamme puolta tai pakenemme numeroita vastaavia signaaleita käyttävään
ympäristöön.
Meitä ympäröivä maailma on digitalisoitunut, mikä on
monessa asiassa hyvä. Röntgen-kuvat ovat heti kuvauksen jälkeen nähtävissä lääkärin
koneella ja niitä voi tarvittaessa katsella toinenkin lääkäri vaikka millaisen
matkan päässä. Tämänkaltainen digitekniikan käyttö on totta kai edistystä. Lapsetkin
käyttävät pienestä pitäen erilaisia elektronisia laitteita ja sovelluksia moneen
tarkoitukseen. Useimmiten kuitenkin niiden tarkoituksena on viihdyttää.
Katsotaan televisiota, videoita, Youtubea. Kuunnellaan musiikkia ja pelataan
pelejä. Soitetaan puhelimella, viestitellään, otetaan kuvia ja videoita. Monia
näistä asioista lapset tekevät vapaa-aikanaan jo ennen kouluikää. Tai ainakin
osa lapsista tekee. Todennäköisesti tekniikan käytön taidot ovat yhtä paljon
hajaantuneet lasten välillä kuin vaikkapa pallon heittämisen tai kuperkeikan
tekemisen taidot. Taitoihin vaikuttavat perheen kiinnostuksen kohteet,
taloudelliset resurssit ja uskonnolliset vakaumukset. Varhaiskasvatus ei pysty
tasoittamaan lasten taitojen eroja. Eroilla on taipumus vain kasvaa koko
perusopetuksen ajan.
Onko digiloikan pakonomaisessa tekemisessä kuitenkin
pohjimmiltaan kyse alemmuuden tunteesta? Onko naapuri ostanut uuden, paremman
auton ja meidänkin tarvitsee vaihtaa oma vanha menopelimme uuteen? Pidän
digiloikkaa pakonomaisena, koska se lähtee koulun ulkopuolelta tulevasta
tarpeesta. Loikka vaatii valtavasti taloudellisia ja henkisiä panostuksia nopealla
aikataululla ilman, että hyödyistä on varmaa tietoa. Toki koulun pitää olla
mukana kehityksessä, mutta digitalisointi ei saa olla itsetarkoitus. Oppiminen vaatii
paljon työtä opetusmenetelmistä riippumatta.
Kouluopetus ei koskaan voi olla täysin ”ajan tasalla”
puhumattakaan siitä, että se olisi ”aikaansa edellä”. Suunnitelmat on aina
laadittava etukäteen ja senhetkisen tiedon varassa. Universaalien taitojen,
tietojen ja ennen kaikkea arvojen oppiminen on koulutuksessa keskeistä. Jos
uhraamme kovin suuren osan kouluajasta digitaalisten laitteiden kanssa
puuhasteluun, opetamme nimenomaan vanhentunutta asiaa. Tämän päivän digitekniikka
on auttamattomasti vanhentunutta, kun nyt ensimmäisellä luokalla koulussa
olevat lapset ovat työelämässä. Mitä jää nykytekniikan oppimiseen käytetystä
ajasta oppilaan mieleen? Kynän ja paperin avulla opittavat hienomotoriset
taidot säilyvät. Samoin säilyvät ajattelun taidot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti