Hybridiä pukkaa

Koulun alusta on nyt pari viikkoa. Tämä aika on mennyt uuteen rytmiin ja uuteen työskentelytapaan totuttelemiseen. Viime keväänä olin hallintotehtävissä koko etäopetusajan, joten tässä on ollut tosi paljon uuttaa ihmeteltävää.

Olemme aloittaneet kouluvuoden hybridimallilla eli kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat ovat lähiopetuksessa. Toisen ja kolmannen vuoden opiskelijat ovat vuoroviikoin etä- ja lähiopetuksessa. Tämä ei oikeastaan vielä kuulosta kovin monimutkaiselta, mutta toedellisuus on sitä, että silloin kun opiskelijoiden pitäisi olla lähiopetuksessa, niin aina joku on kotona syystä tai toisesta. Eli Teams-kokous on auki joka ainoalla tunnilla, jotta lähiopetustakin voi seurata kotoa käsin. Luokissa on konferenssikamerat, joiden avulla on mahdollista nähdä sama esitys, kuin luokassa olevien. On tosin todella vaikea opettajan tietää, miltä se siellä toisessa päässä näyttää, kun ei itse ole päässyt sitä juurikaan kokeilemaan.

Oppitunnit ovat nykyisin sitä, että käynnistät kaikki laitteet ja ohjelmat, avaat tarvittavat tiedostot, tarkistat ketkä ovat fyysisesti läsnä ja ketkä ovat etänä läsnä. Opetat niin, että säilytät etäisyyden opiskelijoihin, joiden myös pitäisi säilyttää etäisyys toisiinsa. Se on monesti haasteellista, koska luokat ovat melko ahtaita.  Toistaiseksi en ole  vielä maskia tai visiiriä käyttänyt, mutta huomaan pysytteleväni enemmän siellä opettajan pöydän takana kuin ennen. Osa opiskelijoista käyttää tunneilla maskia. Oppitunnin päättyessä pitää sitten kaikki ohjelmat ja laitteet sulkea sekä desinfioida pöydät ja yhteiskäytössä olevat dokumenttikamerat ja muut säätimet. 15 minuutin välitunnit kuluvat helposti siinä, että puhdistat edellisen luokan ja siirryt seuraavaan tilaan aloittamaan taas kaiken alusta. Harvoin on kaksi perättäistä oppituntia samassa tilassa. 

Etäopetuskin tapahtuu useimmiten koululta, vain harvoin pystyn sitä hoitamaan oikeasti etänä kotoa käsin. Onneksi koululta löytyy tilaa pitää etätunteja. Olisin kuitenkin mieluummin kotona kuin koulussa, mutta se ei oikein ole mahdollista, koska päivä voi olla vuorotellen etä- ja lähiopetusta lyhyin tauoin. Tällä hetkellä kannan koko ajan mukanani koulusta kotiin ja takaisin kuulokkeita, piirtoalustaa ja usb-portin jakajaa, jotta voin tarvittaessa jäädä kotiin tekemään töitä. Ja myös oppikirjat kulkevat edestakaisin. Olen nimittäin joutunut tekemään todella paljon töitä iltaisin ja viikonloppuisin. Etäoppitunti vaatii ihan toisenlaista valmistelua kuin kontaktitunnin pitäminen luokassa. Tai ainakin itse joudun tekemään etätuntien eteen paljon enemmän työtä. Keväällä ärsyynnyin tosi paljon siitä, kun etäkokoukset olivat huonosti valmisteltuja ja asiat eivät edenneet rivakasti. Sen takia haluan itse olla etätuntia pitäessäni tehokas ja toivottavasti selkeä, jotta opiskelijat jaksaisivat kuunnella tuntia.

Luokassa opiskelijoiden edessä tulee helposti sellaisia tilanteita, että joutuu muuttamaan suunnitelmiaan. Opiskelijat kysyvät jotain odottamatonta tai luokkaan tulee ampiainen tai jotain vastaavaa. Etäoppitunnin kummallisin ilmiö onkin toisessa päässä vallitseva syvä hiljaisuus. Todella harvoin kukaan kommentoi mitään. Karrikoiden voisi ajatella, että tämä olisi opettajan kannalta ideaali tilanne. Kukaan ei häiritse opetusta. Joskus mietin, että höpisenkö minä luurit korvissa ihan itsekseni. Tulee sellainen radiolähetyksen tekemisen olo.  Ryhmissäni on nyt joitakin opiskelijoita, joiden ulkonäöstä minulla ei ole mitään käsitystä, koska en ole heitä koskaan tavannut eikä heistä ole Wilmassa edes kuvaa. Enkä kyllä kovin paljon ole työkavereitanikaan nähnyt, kun olen tietoisesti jättänyt väliin kouluruokalan ja opettajien kahvihuoneen. 

Välillä on tullut mieleen kuva siitä opettajantyöstä, jota tein vielä tämän vuosituhannen ensimmäisinä vuosina. Luokan varusteet olivat liitutaulu ja piirtoheitin. Opettajien käytössä oli muutama tietokone ja opiskelijoiden poissaolot seurattiin ihan käsipelissä. Numerot kirjattiin jakson päättyessä kanslian koneella opiskelijatietojärjestelmään, eikä järjestelmään muilta tietokoneilta edes päässyt. Siitä on todella pitkä matka tähän päivään, jossa niin moni asia tapahtuu teknisten välineiden kautta. 

Ylioppilaskirjoitukset ovat alkamassa parin viikon päästä. Toivottavasti ne saadaan pidettyä ilman suurempia ongelmia tautitilanteesta huolimatta. Nyt koulussa olevien opiskelijoiden osalta tunnen huolta. Viime kevät meni kesää odotellessa ja siinä ajatuksessa, että ehkä syksyllä kaikki on sitten palannut jotakuinkin entiselleen. Vielä sitä ei ole näköpiirissä, mutta syksy ja pimea on kyllä tulossa. Lukio on rankka koulu ihan sellaisenaankin. Mitä tapahtuu meidän nuorillemme, jos marraskuun pimeät päivätkin menevät yksin ruutua tuijotellessa?

Töihin paluu lähestyy

Maanantaina pitäisi palata fyysisesti työpaikalle. Rajoituksia on vielä päällä siten, että korkeintaan 50 henkilöä voi olla yhtä aikaa samassa tilassa. Tämä tarkoittaa ison yksikön kohdalla sitä, että emme voi pitää VESOa yhdessä. Kuinka tämä meillä ratkaistaan, on minulle riviopettajana vielä arvoitus, tietoa ei vielä näin torstai-iltapäivänä ole maanantaista tullut. No, ehtiihän sitä!

Koulumme on erittäin ahdas. Se oli tiedossa jo silloin, kun koulujen yhdistymistä suunniteltiin. Tilat ovat todella niukat koko opiskelija- ja opettajamäärälle. Nyt kun pitää saada toisiin opiskelijoihin etäisyydet riittäviksi, eivät kaikki opiskelijat voi olla koulussa yhtä aikaa. Näin etukäteen ajatellen tämä teettää varmasti meillä kaikilla koulussa työskentelevillä lisää työtä. Opiskelijoita on läsnä fyysisesti ja läsnä etänä. Opettaja joutuu miettimään opetuksen uudelleen, kun nuo molemmat vaihtoehdot toteutuvat yhtä aikaa. Lähiopetuksessa on toisenlaiset lainalaisuudet kuin etäopetuksessa.

Suuri yksikkökoko on ollut pitkän aikaa suunta, jota kohti on menty sekä perusopetuksen että toisen asteen koulutuksessa. Yksiköitä on yhdistetty ja koulumatkat ovat pidentyneet. Isot ja pienet koululaiset tarvitsevat koulumatkoihin kuljetuksia tai joukkoliikennettä. Päivän aikana opiskelijan ja opettajan tapaamien ihmisten määrä ei ole enää kymmeniä vaan se on satoja. Herättäisiköhän tämä nyt käsillä oleva kriisi päättäjiä ajattelemaan sitä, että suuri ei aina ole kaunista? Tai sitä, että raha ei saisi aina olla se ohjaava tekijä päätöksenteossa. En kaipaa kyläkouluja enkä sinänsä vastusta isoja yksiköitä. Mutta opetukseen pitäisi olla normaaliaikanakin tilaa ja väljyyttä niin, etteivät seinät ala ahdistaa ja ettei opetustilojen käytöstä vastaavan tarvitsisi koko ajan laskea istuimapaikkojen riittävyyttä. Opiskelijoilla ja opettajilla pitäisi olla koulupäivän aikana mahdollista löytää hiljainen soppi oman työn tekemistä varten. Ruokalassa pitäisi pystyä syömään rauhassa ilman pitkää jonotusta ja istumapaikan haeskelua. Opiskelijan pitäisi pystyä tuntemaan kuuluvansa johonkin ryhmään, jolla on vieläpä tuttu opettaja.

Tuleva lukuvuosi ei nyt ala siten, kuin aina ennen, halaamalla työkavereita loman jälkeen. Pidämme etäisyyttä, toivomme parasta ja valmistaudumme yhteen kovimmista vuosista, mikä lukion opettajilla on ollut. Koronan aiheuttamien poikkeusjärjestelyiden lisäksi on tulevan lukuvuoden aikana valmistauduttava vuoden päästä käyttöön otettavaan uuteen opetussuunnitelmaan. Lisäksi kummittelee ajatuksissa vielä oppivelvollisuusiän mahdollisen noston mukanaan tuomat muutokset. Ihan hirveästi tässä ei pääse sammaloitumaan, mutta joskus tuntuu, että muutoksiin sopeutuminen vaatii vähän liikaa.