Olen ollut elokuusta lähtien vuorotteluvapaalla. Yksi asioista, joita ajattelin tehdä vapaan aikana, oli kirjoittaa. En ollut tarkemmin ajatellut, että mitä kirjoittaisin, mutta silti halusin kirjoittaa. Tämä blogi on saanut kuitenkin olla aivan rauhassa. Yhtään juttua ei ole tullut kirjoitettua. Vapaata on nyt jäljellä reilut pari viikkoa, joten on korkea aika aloittaa!
Miksi en ole sitten koneen ääreen asettunut? Siihen ei ole mitään yhtä syytä. Yksi tärkeimmistä on se, että kaipaan toedellista rauhaa kirjoittamiselle. Jos kirjoitan kotona, niin minun pitää olla yksin siinä huoneessa, jossa kirjoitan. Voisin kuvitella kyllä kirjottavani vaikka kahvilassa tai junassa, siellä olisin yksin ihmisten ympäröimänä. Pöytäkoneemme sijaitsee keskellä olohuonetta ja mieheni istuu sen ääressä hyvin paljon. Hän kyllä sanoo, että jos tarvitsen konetta, voin toki käyttää sitä. Silti en halua kirjoittaa olohuoneessa. Siellä on liikaa häiriötekijöitä. Omassa käytössäni on tabletti, mutta sillä kirjoittaminen on suorastaan tuskallista, koska siinä ei ole näppäimistöä. Niinpä olen nyt valjastanut omaan käyttööni tämän 10-vuotispäivänsä jo viettäneen kannettavan. Koneen käynnistäminen vaatii kärsivällisyyttä, mutta kunhan sitä käyttää riittävän usein, niin käynnistysaika on ihan äärellinen. Lisäksi tarvitsen mieluusti pöydän, joten menen joko keittiöön, jossa ei myöskään ole rauhaa kirjoittamiselle tai tyttären entiseen huoneeseen. Tytär on meidän vapaamme aikana ollut niin paljon kotona, että hänen huoneensa on ollut vain harvoin käytettävissä. Nyt on sellainen hetki.
Olin suunnitellut hiihtäväni paljon tämän talven aikana. Siitäkään ei nyt taida tulla mitään, koska viime viikon torstaina kaaduin ja mursin ranteeni. Seuraavana päivänä oli ensimmäistä kertaa koko talvena meidän lähilatumme ajettu. Niin siinä sitten kävi, haaveeni hiihtelystä joka päivä jäi toteutumatta. Ainakin tämän talven osalta.
Tästä tekstistä ei pitänyt tulla pelkkä valitusvirsi. Vuorotteluvapaa on ollut todellinen irtautuminen työelämästä. Olen saanut nukkua niin pitkään kuin olen itse halunnut, ainoa tätä rajoittanut asia on ollut koiramme. Olen saanut tehdä niitä asioita, joita olen halunnut. Eli enimmäkseen olen neulonut ja virkannut. Käsityöblogini on ollut elossa ja olen tutustunut muutenkin paremmin blogiamaailmaan. Siksi aionkin hieman muuttaa tämän blogin suuntaa. En enää keskity pelkästään kirjoittamaan koulutuspolitiikasta ja matematiikan opetuksesta. Toki niistäkin varmaan tulevaisuudessa kirjoitan, mutta aion tehdä tästä blogista arkisemman. Olen ainakin tällä hetkellä vielä niin kaukana koulumaailmasta, etten jaksa siitä kirjoittaa.
Parin viikon päästä pitäisi kuitenkin mennä takaisin töihin. Mikäli ranteeni antaa minun mennä eli kolmen viikon kipsausaika riittää. Sen saan selville ensi viikolla. Olen kyllä käynyt katsomassa lukujärjestykseni ja ryhmäkokoni (pari jättiläisryhmää tiedossa!), mutta opetuksen suunnittelu ei oikein tunnut nyt kiinnostavalta. Nuorten kanssa työskentely ja ihmisten tapaaminen on kyllä ihan mukavaa, mutta en kaipaa yhtään digiloikkimista. Vaikka olen aina ollut kiinnostunut teknologian hyödyntämisestä matematiikan opetuksessa, olen entistä enemmän sitä mieltä, että perustavoite kaikella koulutuksella on ajattelun oppiminen. Ja sitä ei vielä toistaiseksi pysty tekemään digitaalisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti