tiistai 14. heinäkuuta 2015

Todellisuus – mutta kenen?



Luin kirjan. Oikeastaan kysymyksessä oli trilogia, jonka kirjoittaja on ruotsalainen Jonas Gardell. Romaanisarja ”Torka aldrig tårar utan handskar” on suomennettu nimellä ”Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin”. Kun tämän kirjasarjan ensimmäinen osa sattui viime syksynä käteeni Akateemisen kirjakaupan ruotsinkielisten pokkarien hyllyssä, tiesin heti, että haluan lukea sen. Ja kun olin lukenut ensimmäistä osaa jonkin matkaa, tiesin, että minun on luettava muutkin osat.

Kirjasarja on tarina rakkaudesta ja aidsista. Koska olen kirjan kirjoittajan ja sen päähenkilöiden kanssa samanikäinen, olen itsekin kokenut aidsin tulon. En läheltä, en omakohtaisesti, mutta kuitenkin se oli meille kaikille 1980-luvun nuorille olemassa. Aidsin tartunnan pelko oli mukana seksisuhteissa tai jopa julkisissa vessoissa käydessä. 

En aio selostaa tässä kirjan sisältöä, sillä se on luettava itse. Kirja toimi ainakin minun osaltani niin, kuin Jonas Gardell oli halunnut. Rakastuin kaikkiin kirjan nuoriin miehiin ja surin heidän kuolemistaan. Itkinkin. Kirjan tärkein anti oli ajatusten herättäminen. Kuinka julmasti media ja toiset ihmiset kohtelivat aidsiin sairastuneita nuoria miehiä! Ihmisiä, jotka olivat joutuneet erilaisuutensa takia jo muutenkin koville, niin nyt tämä sairaus nähtiin heille sopivana rangaistuksena. Aidsiin sairastunut homoseksuaali oli alinta pohjasakkaa. Lisäksi hehän levittivät sairautta!

Perheiden suhtautuminen homouteen tuntui todella rankalta. Uskovainen perhe hylkäsi poikansa, toinen perhe ei päästänyt poikansa miespuolista elämänkumppania tämän hautajaisiin. Kuoleman jälkeen homosta tuli hetero, aidsista syöpä. Koska tautiin ei ollut parannuskeinoa, osa nuorista miehistä katsoi helpommaksi vaihtoehdoksi päättää päivänsä ennen kuin sairaus runtelisi heidät. Kaikkea tätä tapahtui minun ikäisilleni nuorille miehille myös täällä Suomessa.

Jokaisen pitäisi lukea Jonas Gardellin kirja. Jokaisen äidin, isän ja opettajan pitäisi lukea kirja. Erityisesti tämä kirja olisi tärkeää luettavaa kaikille niille, jotka eivät hyväksy homoseksuaalisuutta.

Katsoin elokuvan. Oikeastaan kysymyksessä oli dokumentti. Dokumentti nuoresta lahjakkaasta laulajasta nimeltä Amy, Amy Winehouse. En oikeastaan tuntenut tätä laulajaa ennen dokumentin katsomista. Olin nähnyt ainoastaan hänestä kuvia lehdissä, kun hänellä meni huonosti ja kuullut hänen kuolemastaan. Dokumentin perusteella hänestä muodostui kuitenkin uudenlainen kuva. Hän oli lahjakas, menestyvä, mutta samalla hänen elämäänsä kuului monia ahdistavia asioita, jotka ajoivat hänet käyttämään liikaa alkoholia ja huumeita.

Miksi kirjoitan näistä kahdesta hyvin erilaisesta tarinasta yhdessä? Niissä yhdistyy yksi erittäin tärkeä asia. Meistä jokainen elää omassa todellisuudessaan.  Katsoessani Amyn elämän tarinaa tuli Jonas Gardellin kirja elävästi mieleeni. Amy joutui kokemaan samaa julmuutta ja ymmärtämättömyyttä julkisuuden taholta kuin Gardellin kirjan nuoret miehet jopa perheiltään. Koska Amy oli julkisuuden henkilö, niin median sensaatiohakuinen pyöritys tuli vielä kovempana häntä itseään kohtaan. Näin jälkeenpäin koomikkojen vitsailut huumekoukkuun jääneen nuoren naisen toilailuista tuntuivat todella irvokkailta.

Viime keväänä puhuttiin paljon ”kuplista”. Nämä kaksi hyvin erilaista tarinaa toimivat kumpikin ravisteluna oman ”kuplani” sisällä. On niin helppo nähdä maailma mustavalkoisena ja tuomita toisenlaisen elämän ja ajattelutavan valinneet. Todellisuus on meille jokaiselle erilainen. Mikä edes on todellisuus? Ja mikä on totta ja kenelle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti