Luin kirjan. Oikeastaan kysymyksessä oli trilogia, jonka
kirjoittaja on ruotsalainen Jonas Gardell. Romaanisarja ”Torka aldrig tårar
utan handskar” on suomennettu nimellä ”Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain
käsin”. Kun tämän kirjasarjan ensimmäinen osa sattui viime syksynä käteeni
Akateemisen kirjakaupan ruotsinkielisten pokkarien hyllyssä, tiesin heti, että
haluan lukea sen. Ja kun olin lukenut ensimmäistä osaa jonkin matkaa, tiesin,
että minun on luettava muutkin osat.
Kirjasarja on tarina rakkaudesta ja aidsista. Koska olen
kirjan kirjoittajan ja sen päähenkilöiden kanssa samanikäinen, olen itsekin
kokenut aidsin tulon. En läheltä, en omakohtaisesti, mutta kuitenkin se oli
meille kaikille 1980-luvun nuorille olemassa. Aidsin tartunnan pelko oli mukana
seksisuhteissa tai jopa julkisissa vessoissa käydessä.
En aio selostaa tässä kirjan sisältöä, sillä se on luettava
itse. Kirja toimi ainakin minun osaltani niin, kuin Jonas Gardell oli halunnut.
Rakastuin kaikkiin kirjan nuoriin miehiin ja surin heidän kuolemistaan.
Itkinkin. Kirjan tärkein anti oli ajatusten herättäminen. Kuinka julmasti media
ja toiset ihmiset kohtelivat aidsiin sairastuneita nuoria miehiä! Ihmisiä,
jotka olivat joutuneet erilaisuutensa takia jo muutenkin koville, niin nyt tämä
sairaus nähtiin heille sopivana rangaistuksena. Aidsiin sairastunut
homoseksuaali oli alinta pohjasakkaa. Lisäksi hehän levittivät sairautta!
Perheiden suhtautuminen homouteen tuntui todella rankalta.
Uskovainen perhe hylkäsi poikansa, toinen perhe ei päästänyt poikansa miespuolista
elämänkumppania tämän hautajaisiin. Kuoleman jälkeen homosta tuli hetero, aidsista
syöpä. Koska tautiin ei ollut parannuskeinoa, osa nuorista miehistä katsoi
helpommaksi vaihtoehdoksi päättää päivänsä ennen kuin sairaus runtelisi heidät.
Kaikkea tätä tapahtui minun ikäisilleni nuorille miehille myös täällä Suomessa.
Jokaisen pitäisi lukea Jonas Gardellin kirja. Jokaisen äidin, isän ja opettajan pitäisi lukea kirja. Erityisesti tämä
kirja olisi tärkeää luettavaa kaikille niille, jotka eivät hyväksy
homoseksuaalisuutta.
Katsoin elokuvan. Oikeastaan kysymyksessä oli dokumentti.
Dokumentti nuoresta lahjakkaasta laulajasta nimeltä Amy, Amy Winehouse. En
oikeastaan tuntenut tätä laulajaa ennen dokumentin katsomista. Olin nähnyt
ainoastaan hänestä kuvia lehdissä, kun hänellä meni huonosti ja kuullut hänen
kuolemastaan. Dokumentin perusteella hänestä muodostui kuitenkin uudenlainen
kuva. Hän oli lahjakas, menestyvä, mutta samalla hänen elämäänsä kuului monia
ahdistavia asioita, jotka ajoivat hänet käyttämään liikaa alkoholia ja huumeita.
Miksi kirjoitan näistä kahdesta hyvin erilaisesta tarinasta
yhdessä? Niissä yhdistyy yksi erittäin tärkeä asia. Meistä jokainen elää omassa
todellisuudessaan. Katsoessani Amyn
elämän tarinaa tuli Jonas Gardellin kirja elävästi mieleeni. Amy joutui
kokemaan samaa julmuutta ja ymmärtämättömyyttä julkisuuden taholta kuin
Gardellin kirjan nuoret miehet jopa perheiltään. Koska Amy oli julkisuuden
henkilö, niin median sensaatiohakuinen pyöritys tuli vielä kovempana häntä itseään
kohtaan. Näin jälkeenpäin koomikkojen vitsailut huumekoukkuun jääneen nuoren
naisen toilailuista tuntuivat todella irvokkailta.
Viime keväänä puhuttiin paljon ”kuplista”. Nämä kaksi hyvin
erilaista tarinaa toimivat kumpikin ravisteluna oman ”kuplani” sisällä. On niin
helppo nähdä maailma mustavalkoisena ja tuomita toisenlaisen elämän ja
ajattelutavan valinneet. Todellisuus on meille jokaiselle erilainen. Mikä edes
on todellisuus? Ja mikä on totta ja kenelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti